Rakennemuutoksen pitkän kuumetaudin jatkaessa yhteiskunnan riuduttamista, vapautuu markkinoille yhä edelleen tarpeettomia tehdaskiinteistöjä. Jo vuosikausia vallitsevana trendinä on ollut loppusijoittaa näihin kohteisiin jaloissa pyörivää kulttuuriväkeä. Keskusviemärin tavoin löytyy jokaisesta modernista kunnasta nykyään luovuutta edistävä maksuton tila, jonka on tarkoitus toimia alueensa innovatiivisen ristipölytyksen ja monialaisen vuorovaikutuksen pyhäkkönä. Pitkään julkisen sektorin palveluksessa riutuneille virkamiehelle tällaisten tilojen siunaaminen on hyvä keino taistella omaa vanhenemista vastaan ja osoittaa nuorekasta mieltä.
Avaimet käteen -ratkaisussa luova tila rakennetaan näin: hiekkapuhalletaan kaupunkikuvaa rumentaneen vaneritehtaan tiiliseinät, kiikutetaan aulatilaan tusina 3000 euroa maksavia design-tuoleja ja palkataan lopuksi pari reipasta tiimiakatemialaista houstaamaan espressobrunsseja kulttuuriyrittäjyydestä kiinnostuneille pitkäaikaistyöttömille. Ai niin, ja uusi tila on syytä nimetä jollain rakennuksen entistä käyttötarkoitusta hassusti ja luovasti soveltavalla tavalla.
Näihin luovuusinteriööreihin liittyy luja usko siitä, että aikuisten luovuutta tulee edistää lastentarhamaisilla ympäristöillä. Fatboy-kiikkujen, säkkituolien, interaktiivisten näyttöjen ja kestopuulaattojen chillailu-avokonttoreilla halutaan alleviivata tulevaisuuden työtapaa – vapaata ja kodinomaista. Olen työni puolesta kiertänyt näitä sekä julkisesti että yksityisesti rahoitettuja tiloja, mutta kertaakaan en ole vielä kuullut tieteellisiä perusteita tehdyille tilaratkaisuille tai mööpelivalinnoille. Jotenkin – ja kaikki ovat samaa mieltä – tämä on hyvä kehityksen suunta.
Olen aina elänyt uskossa, että luovat ajatukset syntyvät parhaiten silloin, kun työ ja/tai ympäristö on mahdollisimman tylsä. Ainakin suuria historiallisia teoksia on kirjoitettu vankilan tyhjiä seiniä tuijotellen (mm. Paavali, Napoleon, Markiisi de Sade) tai sitten äärimmäisen köyhissä oloissa (Kivi, Joyce, Hamsun). Suomalaisten salomaiden virikkeettömässä autiudessa on puolestaan synnytetty eräitä merkittävimpiä kirjallisuuden, säveltaiteen ja kuvataiteen kansallisromanttisia teoksia.
Olen huolissani niistä nuorista, joille nämä aivojen mielihyväaluetta hyväilevät, julkisin varoin vahvasti tuetut innovaatioympäristöt synnyttävät vetelehtimisen leposataman. Väliinputoamista edistävän tilan, jonne työnteon raaka todellisuus ei pääse tunkeutumaan ja jonka lattehöyryissä tulevaisuuden suurta läpimurtoa voi ikuisesti suunnitella.
Suomalaiseen työmoraaliin on kuulunut, että menestys luodaan ensin ja ulkoiset puitteet tulevat vasta sen jälkeen. Ettei vain olisi käymässä niin, että suomalainen innovaatiopolitiikka on ensisijaisesti seinien rakentelua ja vasta toissijaisesti sisältöihin keskittymistä.
Antti Huntus
Kirjoittaja toimii kansallisen Luovien alojen verkoston koordinaattorina Kaustisten seutukunnassa.
