Luovuus – ja sen ympäriltä johdetut lukuisat teemat kulttuuriosaamisesta innovaatiojärjestelmiin tai hybriditalouden haasteisiin – ovat sitkeästi sinnitellen pitäneet pintansa keskusteluissa ja strategioissa yhteiskunnan eri sektoreilla. Vaikka vinoilevia kommentteja ”hörhöjen puuhastelusta”, ”hienosta harrastelusta” tai luovasta taloudesta filunkikirjanpidon synonyymina yhä kuuleekin lopukkeella, ”ihan kivojahan sun jutut on, mutta kyllähän ne ”oikeat työt” ihan muualla tehdään…”, hymähdyksellä perään.
Silti yhä useammin keskustelussa nousee esiin myös kulttuurin ja luovien alojen rooli monikerroksisena ja yhä merkityksellisempänä osana yhteiskuntaamme. Yhtälailla luovien alojen yrittäjyyskoulutukset, verkostohankkeet, asiantuntijapalvelut, hautomot tai hubit ovat sinnikkäästi raivanneet tietänsä yhä useamman alueen, oppilaitoksen ja julkisen sektorin tarjontaan.
Lupaavaa kehitystä, hentoja versoja on siis havaittavissa. Luovuus kuitenkin harvoin kvartaalissa kukkii, eikä paremman elämän arvoja aina pörssissä punnita. Lyhytjänteisyyteen sortuneessa yhteiskunnassamme jännäämmekin nyt sitä, lopahtaako tämä kaikki kuin kanan lento, kun vauhtiyhteiskuntamme kiihdyttämiseen keksitään taas uusia, entistä tehokkaampia innovaatiovälineitä ja järjestelmiä. Tehokkuusturboja, jotka taikovat vipinää ja vempeleitä talouden rattaiksi ja järjestelmiksi upouusien ja kiiltävien innovaatioiden lupauksilla.
Tätä touhua katsellessa en voi olla miettimättä missä välissä näistä innovaatiokaavioista unohtui ihminen, jota ilman en ole kuullut vielä yhtäkään innovaatiota synnytettävän? Vuosienkaan insinöörikehittelyn jälkeen eivät satoja hittibiisejä mallintaneet tietokoneohjelmat ole päässeet lähellekään koko asian ydintä. Hittiin vaan tarvitaan ne inhimilliset rosoisuudet, tutuista kaavoista poikkeavuudet ja inhimillisten kokemusten ilmentymät jotka koskettavat, meitä ihmisiä?
Yhtälailla studiossa opin aikoinani nopeasti, että se vaikuttavin nappula koko huipputeknologian keskellä oli komentosiltanappula, jonka kautta viestitään muusikoiden kanssa tarkkaamon ja studion välillä. Kuinka monta kallisarvoista tuntia saattoi palaa kädenkäänteessä, kun joku erehtyi tökeröllä törväisyllä suitsemaan raiteiltaan koko herkän prosessin.
Ehkä kaikkein hankalinta mittaamisen ja arvioinnin näkökulmasta on luovan prosessin luonne, jossa tulos syntyy tekemisen kautta, eikä lopputulosta voi etukäteen lohkokaaviona kuvata. Tuskin Mona-Lisan tekemiseen olisi TEKES:stä rahaa irronnut vaikka kuinka numeroita maalinkäytöstä ja myyntiluvuista olisi pyöritelty. Yhtälailla elokuvat tai musiikki syntyvät pitkälti inhimillisen prosessin kautta, ja perinteisin menetelmin on jotakuinkin mahdotonta ennustaa niiden hittipotentiaalia, korkeintaan suuntaa-antavia arvioita voidaan saada inhimillisen kokemuksen ja tuntuman kautta.
Miten siis saada näkyviin ne inhimilliseen kyvykkyyteen perustuvat versot, joilla on potentiaalia kehkeyttää laadullistakin arvoa yhteiskuntamme eri sektoreille ja ihmisille? Miten piirtää kuvaa tulevasta sellaisena kun sen oikeasti haluamme kokea, jäämättä kiinni kiiltokuvaihanteisiin ja arvoihin eilisen yhteiskunnassa? Miten kuvata tavoitteina jotakin, mitä emme edes osaa vielä kuvitella olevaksi? Toisaalta, eikö tällaisten abstraktioiden kuvaaminen juuri ole ”meidän luovien” yksi tärkeä tehtävä? Kuvitella, kuvata ja ilmaista mitä voisikaan olla nyt ja huomenna.
Silja Suntola
Kirjoittaja toimii Luova Suomi -hankkeen projektipäällikkönä.
Luova Suomi
Luova Suomi koordinoi opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnoimaa Luovien alojen yritystoiminnan kasvun ja kansainvälistymisen kehittämisohjelmaa. Hankkeen tavoitteena on vahvistaa luovia toimialoja sekä tehdä tunnetuksi niiden merkityksiä ja mahdollisuuksia osana uudistuvaa taloutta. Hanke on Euroopan sosiaalirahaston (ESR) osarahoittama.
